Foshan

En valitettavasti ehtinyt palaamaan takaisin Eurooppaan raiteita pitkin, vaan jouduin tyytymään lentomatkailuun. Lentoni lähti Kantonista, joten ehdin vielä hieman mantereen puolella ennen kotimatkaa.

Koska Kanton ei kuulu lempikaupunkeihini, päätin jättää sen väliin ja lähteä bussilla kohti naapurikaupunki Foshania.

Foshan on harmaa teollisuuskaupunki, josta kukaan (ainakaan ulkomaalainen) ei ole koskaan kuullutkaan. Alueella on kai noin 5 miljoonaa ihmistä. Väkilukua on vaikea arvioida, sillä Guangdongin maakunnassa pyörii ehkä jopa 30 miljoonaa laitonta siirtolaista Kiinan muista maakunnista.

Foshan on juuri sitä aluetta, jossa joskus alaikäisetkin työläiset painavat hommia tehtaassa yötä päivää nälkäpalkalla. Tehtaat ovat toisaalta tuoneet kaupunkiin myös vaurauttakin ja nostaneet ihmisten elintasoa selvästi.

Matkalla kohti Foshania tiedustelin vieressä istuneelta mieheltä, kuinka Foshanista mahtaa päästä myöhemmin kohti Kantonin lentoasemaa. Mies sanoi hoitavansa homman ja näyttävänsä kuinka se onnistuu.

Kun bussi lopulta saapui Foshaniin, yllätyin melkoisesti. Miestä vastassa oli nimittäin oma mersu ja autonkuljettaja. Minua pyydettiin hyppäämään kyytiin.

Kaveri paljastui jo eläkkeellä olevaksi bisnesmieheksi, jolla ei tuntunut olevan pikkurahan puutetta. Ajelimme ja juttelimme vähän aikaa kaupungilla, kunnes päädyimme viiden tähden hotelliin.

Minua luultiin hotellissa tämän upporikkaan liikemiehen kaveriksi, ja palvelu oli sen mukaista. Neljä englantia puhunutta opasta selvitti kaikki asiat puolestani ja antoivat minun pitää tavaroitani hotellissa ilman korvausta.

Kaupungilla kävellessäni tapasin pitkästä aikaa myös kerjäläisiä. Aseman lähellä seisoskelleet miehet osasivat pyytää rahaa myös parilla englannin sanalla.

Hallitus on kuulemma järjestelmällisesti siivonnut kerjäläiset pois eri kaupunkien katukuvasta, lähinnä sen takia etteivät olympiaturistit saisi negatiivista kuvaa maasta. Huhujen mukaan kerjäläiset olisi pakotettu joillekin hämärille uudelleenkoulutusleireille mahdollisimman kauaksi olympiaturisteista.  Foshanissa kerjäläisiä joka tapauksessa kuitenkin näkyi.

Etelä-Kiinassa satoi vettä koko touko-kesäkuun. Pahimpien sateiden aikaan Hongkongissa asuntolani vieressä kulkeva nelikaistainen tie jouduttiin sulkemaan kokonaan vedenpaisumuksen takia. Myös asuntolalle johtaneet vesiputket katkesivat samassa rytäkässä. Vettä sai hanan sijasta pihalle tulleesta vesiautosta.

Paikalliset eivät olleet sateista moksiskaan – päinvastoin. Rankkasateita ja taifuuneita toivotaan melko yleisesti, koska niiden takia voi saada vapaapäivän koulusta tai töistä.

Foshanissakin satoi vettä kaatamalla jatkuvasti. Ulkona ei tehnyt mieli olla, joten kulutin kaiken aikani kaupungin kahviloissa.

Kahviloiden tarjoilijat tulivat useaan otteeseen istumaan pöytääni ja kyselemään kuulumisiani. Tapaamani tarjoilijat keräsivät rahaa lukion jälkeisiä jatko-opintoja varten. Kahviloiden tee ja ruokakin oli oikein hyvää. Onnistuin toisaalta saamaan myös viimeisen ripulin viimeisenä päivänäni Kiinassa.

Lähdin lentokentälle hyvissä ajoin. Saavuin paikalle kolme tuntia ennen koneen lähtöä. Ihmetyksekseni lentoyhtiön porukka vain leikki, röyhtäili ja naureskeli keskenään. Kävin kysymässä, että milloin lähtöselvitys mahtaa alkaa. Minulle vastattiin: “mikä ihmeen lähtöselvitys, lentohan on peruutettu”.

Minut ohjattiin ensin lentoemäntien taukotilaan, jossa sain käyttää tietokonetta aikani kuluksi. Sieltä matka jatkui kalliiseen hotelliin, jonne pääsin lentoyhtiön piikkiin.

Hotellissa ei sinäänsä ollut mitään muuta vikaa kuin hotellin asiakkaat ja hotellin kyljessä ollut ravintola.

Hotellin asiakaskunta koostui lähes pelkästään lentonsa missanneista kiinalaisista, jotka kävivät todella kuumina jouduttuaan jäämään yöksi väärään kaupunkiin. Yksi kiinalainen paiskoi passiaan ja lompakkoaan todella suurieleisesti hotellin aulassa.

Osa hotellin henkilökunnasta oli selvästi tympääntynyt vihaisiin asiakkaisiin. Esimerkiksi ravintolan tarjoilija ei puhunut minulle sanaakaan.

Lentoyhtiö tarjosi minulle myös aterioita, mutta mistään kovin suuresta elämyksestä ei ollut kyse. Ruokana oli sekä lounaaksi että päivälliseksi kanan luita ja nahkaa ympärillä pyörineiden kärpästen keskellä.

Oli tullut aika jättää Kiina ja palata Eurooppaan.

Kevään tentit

Kuten hyvin tiedetään, oppiminen on elinikäinen prosessi. Hongkongin opiskelijoiden keskuudessa elinikä kestää yleensä pari viikon ajanjakson ennen tenttejä.

Kurssien alkupuolella uni maistuu monelle kesken luentojen, mutta tenttien lähestyessä kaikki innostuvat pänttäämään aamusta iltaan.

Asuntolakaverit maalaavat toisilleen punaisia tauluja, joissa toivotetaan hyvää onnea loppukokeisiin. Paperilaput laitetaan yleensä huoneen oveen muiden ihasteltaviksi.

Yliopiston sivuilta löytyy tenttiarkisto, josta näkee edellisten vuosien tenttikysymykset. Tätä sivustoa käytetään todella ahkerasti, sillä kysymykset pysyvät lähes samoina vuodesta toiseen. Monet opettelevat ulkoa vastauksia edellisvuosien kysymyksiin. Samaa opiskelutapaa käytetään toki Suomessakin yleensä hyvällä menestyksellä.

Viimeiset tenttini Hongkongissa sujuivat yllättävän hyvin. Ymmärsin viimein, että näissä kokeissa kannattaa panostaa ajattelun sijasta nopeuteen ja ulkoaopetteluun.

Kuulin kavereilta, että paikallisissa lukioissa opiskelu on vielä selvästi rankempaa kuin yliopistoissa. Ylioppilaskokeita vastaavassa tentissä noin puolet oppilaista reputtaa. Jotkut epäonnistuneet hyppäävät pilvenpiirtäjistä koetuloksen saatuaan.

Lukiokokeisiin valmistaudutaan viikkokaupalla. Opiskelupaikkakin on monilla melko erikoinen: kaverini halusivat lukea kokeeseen McDonald’ssa, koska siellä saa istua tuntikausia ilmastoidussa tilassa, josta kukaan ei tule heittämään ulos.

Taiwan

Kiinan viisumin anominen muuttui kuukausi sitten niin hankalaksi ja aikaavieväksi, että päätin lähteä seuraavalle reissulle rapakon toiselle puolelle Taiwaniin. Suomalaisethan pääsevät Taiwaniin ilman mitään viisumeita tai erikoislupia. Kiinalaiset kaverini olivat aivan ihmeissään tällaisesta viisumivapaudesta – heidän pitää käydä valtava paperisota saarelle päästäkseen.

Vaihtarikaverini Juho oli kehunut omassa nettipäiväkirjassaan TaiwanMex-nimistä hostellia. Koska en tiennyt muistakaan vaihtoehdoista niin päätin lähteä sinne. Astuttuani sisään hostelliin huomasin, että paikalla oli toinenkin suomalainen. Hänkin oli tullut paikalle luettuaan Juhon raportin hostellista.

Ensimmäisenä päivänä tutustuin paikalliseen ohjelmoijaan, joka oli perustanut oman yrityksen. Söimme hänen kanssaan hotpottia. Koodaaja tunsi Suomen historiaa käsittämättömän hyvin ja hän tiesi kertoa, että Suomella ja Taiwanilla on samankaltainen historia suurempien valtioiden pelinappulana.

Taiwaniahan ovat hallinneet omalla vuorollaan niin portugalilaiset, hollantilaiset, kuin japanilaisetkin. Lisäksi saarelle on paettu Manner-Kiinan puolelta milloin mitäkin. Viimeisin pakenija oli kiinalainen KMT-puolue, joka sisällissodan hävittyään pakeni Taiwanin saarelle. KMT katsoo yhä olevansa koko Kiinan laillinen hallitsija. Kun saavuin Taiwaniin, niin minunkin passiini ei lyöty Taiwanin, vaan Kiinan Tasavallan (ROC) leima.

Ensimmäisenä päivänä kaupungilla kävellessäni törmäsin suureen lakanaan, jossa oli suomalaisesta Ilta-Sanomista kopioitu sivu. Iso suomenkielinen teksti huusi: “Miksi tähän ei puututa?”. Kävin juttelemassa lakanaa heilutelleelle porukalle. He paljastuivat Falun Gong -liikkeen edustajiksi. He ovat siis samaa joukkoa kuin Helsingin rautatieasemalla ja Kulosaaressa pyörivät mielenosoittajat.

Falun Gong -liikkeestä ja heidän kohtelustaan Kiinassa on vaikea löytää objektiivista tietoa. Kiinan kommunistien mukaan liikkeellä on myös poliittinen agendansa. Sen takia hallitus on valinnut kovan linjan heitä vastaan. Joidenkin lähteiden mukaan Falun Gongin seuraajia on kidutettu oikein urakalla viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Huomasin myös toisenlaisia lakanoita, joissa julistettiin, että Taipei on “pyöräilykaupunki”. Tästä innostuneena lähdin suuntaamaan kohti karttaan merkittyä pyörävuokraamoa. Löysinkin yhteensä kolme eri vuokraamoa, mutta kaikki niistä olivat kiinni, eikä pyöriä kuulemma oikeasti pystykään vuokraamaan mistään.

Kävin myös maailman korkeimmassa rakennuksessa eli Taipei 101:ssä. Huipulle pääsee maailman nopeinta hissiä käyttämällä. Tuntuu tietysti aika ihmeelliseltä, että yli puoli kilometriä korkea rakennus on kasattu alueelle, jossa on jatkuvasti voimakkaita maanjäristyksiä.

Pyörin Taipeissa lopulta lähes viikon, kunnes ymmärsin lähteä junalla kohti Itä-Taiwania. Ja Hualieninin kaupunkia, missä Itä-Aasian korkeimmat vuoret laskeutuvat jyrkänteenä Tyyneen Valtamereen.

Alueelta olisi löytynyt monenlaisia aktiviteetteja turistien päänmenoksi, mutta tyydyin itse vain lähinnä kävelemään pitkin merenrantaa. Näin todella pitkästä aikaa sinisen taivaan, auringon ja tähdet.

Hualien on turistikaupunki sanan positiivisessa merkityksessä. Ruoka ei ollut mitenkään erityisen pahaa, ja hotkaisinkin sen saman tien. Ravintolan omistaja huomasi että jäin nälkäiseksi, ja tuli itse tarjoamaan minulle ison lautasellisen kalakeittoa jälkiruuaksi. Kun menin ostamaan kioskista vettä, niin kioskia pitänyt nainen sanoi ohimennen pyörittävänsä hotellia yläkerrassa. 10 euroa tiskiin, ja sain oman huoneen merinäköalalla.

Viimeiset kolme päivää vietin rotkolla tapaamani kaverin kanssa. Olen nähnyt kaikenlaisia ihmiskohtaloita viimeisen vuoden aikana, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun sain matkakumppaniksi korealaisen lähetyssaarnaajan! No mikäs siinä, tulimme toimeen ihan hyvin keskenämme.

Taiwanin matkamme huipentui, kun lähdimme lähetyssaarnaajan kanssa Taroko-nimiselle rotkolle. Maisemien hienoutta on hankala kuvata sanoin.

Olympiatuli

Olympiatuli saapui Hongkongiin kuun alussa. Vaikka kiinalaiset yrittävät omien sanojensa mukaan pitää olympialaiset ja politiikan erillään, niin viimeiset viikot ovat olleet poliittisesti todella aktiivista aikaa.

Kiinalaiset ovat entistä ylpeämpiä omasta kansallisuudestaan. Jotkut heiluttelevat Kiinan lippuja ikkuinoissan. Monet ovat alkaneet käyttää netissä oman nimensä perässä sydämen kuvaa ja isolla kirjoitettua tekstiä KIINA. Kommunistihallituksen suositulle pääministerille Wen Jiabaolle on perustettu oma faniryhmänsä facebook-nettipalveluun. Myös moni Hongkongissa asuva on liittynyt ryhmään.

Kaverin kaverini osallistui vapaata Tiibetiä vaativaan mielenosoitukseen, joka järjestettiin samaan aikaan soihtuviestin kanssa. Mielenosoittajia vastassa oli kuitenkin ylivoimainen enemmistö kiinalaismielisiä vastamielenosoittajia, jotka olivat toista mieltä Tiibetin tilanteesta.

Lopulta tilanne meni niin kireäksi, että Tiibetin puolesta mieltään osoittaneita piti viedä poliisiauton suojassa pois paikalta. Kuulemani mukaan jotkut olivat tulleet kaukaa mantereen puolelta Hongkongiin vain vastustaakseen näitä mielenosoituksia.

Monet kiinalaiset näkevät olympiaviestin yhteydessä olleet mielenosoitukset hyökkäyksenä kiinalaisia ihmisiä eikä niinkään Kiinan hallituksen politiikkaa vastaan.

Tiibetin tilanne on arka aihe. Vallitseva mielipide paikallisten ja etenkin mantereen puolelta tulleiden opiskelijoiden keskuudessa tuntuu olevan, että länsimaisilla ihmisillä on vääristynyt ja puolueellinen kuva Tiibetistä ja sen miehityksestä. Alueen historia ja nykyinen tilanne on heidän mielestään paljon mutkikkaampi asia kuin esimerkiksi Suomessa uskotaan.

Länsimaista tulleet vaihto-opiskelijat ovat yleensä täysin päinvastaista mieltä. Jotkut suhtautuvat asiaan rauhallisesti, mutta olen myös kuullut yhden vaihtarin sanoneen, että “mitä kauemmin hän on täällä, sitä enemmän hän haluaa pois”.

Kiinan viisumipolitiikka on muuttunut täysin olympialaisten takia. Jos haluan käydä mantereen puolella, minun pitää tällä hetkellä erikseen anoa viisumia jokaista käyntiä varten. Anomuksessa pitää myös esittää kaikki matkaliput ja hotellivaraukset. Anomuksen käsittely kestää lähes viikon.

Vielä maaliskuussa mantereen ja saaren välinen raja oli käytännössä täysin auki; rajan yli pääsi edestakaisin niin usein kuin halusi puoli vuotta kestävällä viisumilla.

Uusi viisumipolitiikka on ollut täydellinen katastrofi monien rajan läheisyydessä työskentelevien tai asuvien ulkomaalaisten mielestä. Kaikilla ei ole aikaa tai halua viikkoa kestävään byrokratirumbaan vain päästäkseen käymään naapurikaupungissa töissä tai kavereita tapaamassa.

Yliopistokampuksemme keskellä on suuri Tiananmenin verilöylyn häpeäpaalu. Sen on tehnyt tanskalainen taiteilija Jens Galschiot. Galschiot halusi pari viikkoa sitten tehdä rauhanomaisen protestin Kiinan hallituksen politiikkaa vastaan, ja maalata häpeäpaalun oranssiksi.

Täysin yllättäen hänet kuitenkin käännytettiin lentoasemalla, eikä hänelle annettu enää lupaa tulla Hongkongiin. Onneksi hänen avustajansa olivat onnekkaampia ja heidät päästettiin maahan. He kävivät itse maalaamassa pilarin uuteen uskoon ilman Galschiotin apua. Tapaus sai näkyvyyttä paikallisessa mediassa.

Taishan

Guangdongin maakunnassa sijaitseva Taishanin kaupunki on tunnettu siitä, että kaupungista lähti aikoinaan valtava määrä siirtolaisia Amerikkaan..

Olin kuullut kaupungista positiivisia kommentteja, joten päätin lähteä käväisemään siellä. Matkaseurana oli tällä kertaa isä, veli ja setä, jotka olivat tulleet vierailemaan luonani.

Kiinassa ollaan usein amerikanvastaisia, mutta Taishanissa kaikki tuntui olevan toisin. Majapaikkamme pihalla liehui jenkkilippu. Tapasimme myös muutaman siirtolaiseksi lähteneen, jotka olivat tulleet käymään takaisin kotiseudullaan.

Monet paikalliset, kuten ravintolassa tapaamamme pikkupoika, olivat todella innoissaan päästessään juttelemaan valkonaamojen kanssa.

Taishanin parasta antia ovat puistot, joissa eläkeläiset viettävät aikaansa. Osa porukasta haluaa vain istuskella ja mietiskellä. Keskipäivällä kokoonnutaan suurella joukolla pelaamaan mahjongia.

Vaikka kiinalaisissa puistoissa voi yleensäkin kuulla jotain musiikkia, niin en ole missään muualla  kuullut niin hyvää orkesteria kuin Taishanissa. Kokenut yhtye soitti perinteistä kiinalaista musiikkia jokaisena päivänä keskellä puistoa. Kerran näin myös esityksen, jossa perinneasuihin pukeutuneet näyttelijät liikehtivät musiikin tahdissa.

Bändin kamat tuotiin paikalle tyylikkäällä kolmipyörällä. Mieleen jäi myös orkesterin toimintaa organisoinut mies, jonka hermot olivat usein kireällä. Yhtenä päivänä hän tuli paikalle kännissä ja alkoi huudella jotain soittajille. Onneksi hän tajusi kuitenkin lähteä paikalta nopeasti.

Taishanissa liikutaan kahdella pyörällä.

Satuimme olemaan Taishanissa vappupäivänä. Kommunistisessa maassa kun ollaan, niin olisin odottanut näkeväni edes jonkinlaisen paraatin. Sellaista oli kuitenkin turha odottaa – monet paikalliset viettivät päivän sen sijaan tavarataloissa pyörien.

Vaikka Taishanin ympäristö oli aika köyhän näköistä aluetta, niin kaupungin keskustaan oli rakennettu paljon ostoskatuja. Niissä myytiin lähinnä vain halpoja ja heikkolaatuisia tavaroita. Katukaupasta ostettujen shortsien vetoketju hajosi vartin käytön jälkeen. Kun ne palautettiin myymälään, ompelija teki niihin korjauksen, joka myös hajosi saman tien.

Meille kerrottiin, että vappuna kaikki Kiinan työläiset viettävät kolmen päivän lomaa. Loma ei tuntunut kuitenkaan koskevan näkemiämme rakennustyöläisiä, jotka tekivät töitä iltakuudelta vappupäivänä.

Kasvojen menetyksestä

Monet länsimaalaiset tietävät, että “kasvojen menetys” on valtavan suuri asia kiinalaisessa kulttuurissa. Negatiivisia asioita ei kuulemma kannata sanoa täällä sanoa julkisesti, koska vastapuoli saattaa menettää kasvonsa.

Olen viime aikoina miettinyt, mitä ihmettä tällä kasvojen menetyksellä oikein tarkoitetaan.

Paikalliset käyttävät usein aika karkeita nimityksiä toisistaan. Yhtä kaveria kutsutaan “läskiksi” kaikissa mahdollisissa yhteyksissä. Toiseen viitataan silloin tällöin lempinimellä “toiseksi lihavin”. Tuttavapiiristä löytyy myös esimerkiksi “kusipää”. Kaikki nimittelyn kohteeksi joutuneet vain naureskelevat nimille ja osa on jopa itsekin alkanut käyttää haukkumanimeään.

Hongkongissa pelataan myös seurapeliä, jossa toisiinsa juuri tutustuneet ihmiset selvittävät toisiltaan, kuka vaikuttaa porukan rumimmalta, tyhmimmältä tai tylsimmältä.

Olin seuraamassa kokousta, jossa kaveri päätti irtisanoutua  luottamustoimesta kiireisiinsä vedoten.  Vaikka muutama osallistuja hieman puolustelikin hänen päätöstään, niin tuomio oli aika yksimielinen. Hänet haukuttiin täysin pystyyn parisataapäisen yleisön edessä. Kaverille sanottiin, että hän on itsekäs petturi, joka ei ymmärrä, mitä vastuu tarkoittaa, ja johon ei voi luottaa enää tulevaisuudessa.

Kummallisinta tässä kuviossa oli se, että petturiksi syytetty ei näyttänyt olevan moksiskaan koko tapahtumasarjasta. Hän lähti seuraavana päivänä muun porukan mukana pelaamaan jalkapalloa ja kaikki tuntui olevan kuin ennenkin.

Tiedän toisaalta myös yhden hieman poikkeavan tarinan kasvojen menetyksestä. Se onkin ollut alkuvuoden puhutuin tapahtuma kampuksella.

Mantereen puolelta kotoisin oleva bisnesopiskelija oli nauhoittanut arkaluontoisen kotivideon tietokoneensa USB-muistitikulle. Kävi tietysti niin, että hän unohti muistitikkunsa kirjaston koneelle.

Seuraavaksi samalla koneelle tullut oppilas laittoi videopätkän kiertämään sähköpostilla. Viikko tämän jälkeen suurin piirtein kaikki yliopistolla opiskelevat olivatkin jo nähneet liitetiedoston.

Videolla esiintyvää poikaa ei enää tämän jälkeen ole näkynyt yliopiston alueella. Hän on kuulemma menettänyt kasvonsa.

Pääsiäisloma Guangdongissa

Koulussa pidettiin lomaa paasiasisen ajan, ja paatin jalleen lahtea kaymaan mantereen puolella. Tavoitteenani oli paasta Keski-Kiinaan ja mieluiten Wuhanin kaupunkiin. Menin kolmelle eri juna-asemalle selvittelemaan tilannetta, mutta kaikki junat jarkeviin suuntiin olivat taynna. Taytyi siis unohtaa Keski-Kiina ja jaada Guangdongin maakuntaan harhailemaan.

Ensimmaisen vuorokauden otin rennosti, menin paikalliseen kylpylaan saunomaan ja syomaan mansikoita. Kylpyloissa huomaa ainakin sen, kuinka tuhlailevaisia Kiinassa ollaan monissa asioissa. Kylpylassa kaikki mahdollinen on kertakayttotavaraa, esimerkiksi vieraille jaettavat hammasharjat ja alusvaatteet heitetaan roskiin yhden kayttokerran jalkeen. Kiinassa ruoka-annoksetkin ovat usein niin suuria etta harva jaksaa syoda niita kokonaan, ja lisaksi ne syodaan usein kertakayttotikuilla.

Junamatkalla aloin ajankuluksi selailemaan jokaiselle matkustajalle jaettua lehtea. Otsikot oli kaannetty englanniksi, joten ymmarsin suurin piirtein mista on kysymys. Paksu lehti oli taynna artikkeleita, joiden otsikot olivat tyyliin “maksimoi omaisuutesi!”, “kuinka valita osakkeita?”, “kaikki valmista sijoitusbuumille” ja niin edelleen. Lehdessa esiteltiin myos kalliita autoja, elektroniikkaa ja kelloja. Melko omituista, kun ottaa huomioon etta nyt liikutaan kommunistisessa kehitysmaassa.

Ajauduin jalleen kerran kavelemaan ympari Kantonia. Kaupunki, etenkin juna-asemien lahistot, on monella tavalla vastenmielista seutua. Myos muutama tapaamani kiinalainen, jotka olivat muuttaneet toiden perassa kaupunkiin, yhtyivat nakemykseeni siita, etta Kanton on liian saastunut ja molyinen. Tallaisiin kaupunkeihin tullaan kuulemma sen takia, etta toita on paljon enemman kuin maaseudulla.

Olin kuullut huhuja, etta Zhaoqingissa olisi maakunnan puhtain ilma. Paatin lahtea katsomaan, pitaako puheet paikkaansa.

Harvoin nakee kiinalaisia kaupunkeja, joissa kaikki sujuu niin mukavasti kuin Zhaoqingissa. Vastaantulijat hymyilivat ja jotkut jopa morjenstivat. Bussikuskikin toottasi ja vilkutti nahdessaan ulkomaalaisen. Paivalle osui vuoden ensimmaiset kunnon hellekelit, ja kaikki tuntuivat olevan iloisia.

Muutenkin Zhaoqingissa oli oikein rento meininki. Viereiseen poytaan istuneet bisnesmiehetkin tilasivat lounaan kylkipojiksi isot lasilliset brandya, joita ne naukkailivat kaikessa rauhassa. Esimerkiksi Hongkongissahan lounas usein vain hotkaistaan nopeasti, jonka jalkeen jatketaan toita entiseen malliin.

Paikalliset eivat puhuneet juuri englantia, mutta se ei juuri tuntunut haittaavan. Kaikki majoituksista ruokailuihin jarjestyi uskomattoman kitkattomasti, vaikka yhteista kielta ei usein loytynytkaan.

Zhaoqing on vihrea keidas harmaan maakunnan keskella. Harmi, etten voinut jaada paikalle vuorokautta pidempaan.

Paluumatka Zhaoqingista oli myos mieleenpainuva. Junavaunu oli yhta taynna kuin metrot aamuruuhkan aikaan – kaytavalla oli niin paksu ihmismuuri, etta sen lapi paaseminen oli lahes mahdotonta. Pari kaveria sai lisaksi todellisen kuningasajatuksen, ja alkoivat polttaa tupakkaa kaiken ruuhkan keskella.

Kaytavan ihmisilla ei ollut joko halua tai rahaa ostaa parin euron hintaista istumapaikkaa, joten he seisoivat kaytavalla koko matkan ajan. Tapasin Maomingista kotoisin olevan ohjelmoijan, joka seisoi koko viisituntisen matkan tyokaupunkiinsa. Han sanoi minulle, kuinka han on iloinen siita, etta Kiinassa on yhden lapsen politiikka – han toivoi, ettei tulevien sukupolvien ei tarvitse enaa karvistella tallaisissa ruuhkissa.

Kantonin yliopisto

Paluumatkalla Guilinsta kavimme moikkaamassa Kantonissa opiskelevaa Linsya. Han oli ollut vaihtarina Hongkongissa viime vuonna, ja olimme olleet samalla kurssilla.

Kaakkois-Kantoniin on rakennettu valtavan kokoinen saari tayteen erilaisia yliopistoja ja ammattikorkeakouluja. Muutama vuosi sitten koko alue oli kuulemma pelkkaa maaseutua. Tulipahan taas huomattua millaisella vauhdilla Kiina on muuttumassa.

Aiempi mielikuvani Kantonista oli sellainen, etta suhteellisen pienta shoppailukeskustaa lukuunottamatta koko kaupunki on Hongkongin kokoinen haiseva ja molyinen viemari. Yliopistosaari tuntui kuitenkin olevan taydellinen vastakohta kaikelle sille, mita muualla kaupungissa tapahtuu – paikka oli yleisilmeeltaan hiljainen, rauhallinen, vihrea ja moderni.

Alueella jarjestettiin myos kaikenlaisia nayttelyita, esimerkiksi Kiinan ja Taiwanin suhteista. Kuvissa Deng Xiaoping ja muut kiinalaiset paiskasivat tyytyvaisena katta taiwanilaisten kanssa. Dengin lisaksi paikalliset tuntuvat ihailevan myos maakunnan omaa poikaa Sun Yat Senia, jota pidetaan modernin Kiinan perustajana.

Olimme liikenteessa iltapaivasiestan aikaan, ja koko kampusalue oli aivan tyhjillaan. Lopulta tapasimme myos paikallisia opiskelijoita, mutta hieman yllattavassa muodostelmassa. Ensimmainen vastaantullut opiskelijaporukka kaveli nimittain armeijatyyliin kolmirivissa! Sain kuulla, etta ensimmaisen parin yliopistovuoden aikana opintoihin kuuluu myos armeijahenkista puuhastelua, kuten juoksulenkkeja aamukuudelta ja pakollisia liikuntakursseja.

Oikeastaan kaikki tuntemani manner-kiinalaiset yliopisto-opiskelijat ovat todella tunnollisia ja ahkeria opiskeluissaan (poikkeuksena ehka kotitehtavat, jotka usein kopioidaan kavereilta). Yliopistoissa opiskelu on taalla harvojen herkkua, eika sinne todellakaan menna lorvailemaan tai mietiskelemaan, olisiko tama ala sopiva minulle vai ei. Ero hongkongilaisiin ja etenkin eurooppalaisiin opiskelijoihin on valtava.

Guilin

Koulumme lukuloman aikana ehdimme käväistä Guangxin maakunnassa pyörähtämässä. Kaverini oli tullut Suomesta moikkaamaan minua joten minun ei tällä kertaa tarvinnut lähteä yksin liikenteeseen.

Kiinalaisissa yöjunissa matkustaminen tuntuu muuttuvan kerta kerran jälkeen helpommaksi. Nyt halvimmista makuuvaunuista löytyy kaikkien väliseinien, ilmastointien ja muiden mukavuuksien lisäksi myös englanninkieliset kuulutukset.

Guilinin kaupunkiin saavuttuamme lähdimme tietysti heti kärkkymään lippuja “maailman kauneimmalle risteilylle”. Kaupungissahan käydään lähinnä Li-joen huikeiden maisemien takia. Alue on täynnä hassunmuotoisia ja painovoimaa uhmaavia mäenhuippuja.

Parin tunnin säädön jälkeen löysimme lopulta liput samalle päivälle. Pääsimme joelle omalla paatilla, jossa oli lisäksemme vain veneen kuljettaja. Maisemat olivat hehkutuksen arvoisia, eipä sitä jokimaisemaa nyt ihan suotta ole painatettu Mao Zedongin kaveriksi kahdenkymmenen yuanin seteliin.

Risteilyn jälkeen kävimme kääntymässä Yangshuon kylässä, joka sijaitsee näyttävällä paikalla joen ja mäennyppylöiden välissä. Etenkin kaupungin länsiosassa oli valtavasti hostelleja ja matkamuistorihkamaa myyviä kauppoja. Koko paikka tuntui kuitenkin olevan reissumme aikaan täysin tyhjillään – emme olleet liikenteessä turistisesonkien aikana.

Yangshuostakin löytyi mielenkiintoisia kontrasteja. Todella siistin hotellikadun vierestä löytyi nimittäin aito haiseva kiinalainen kulttuurivessa. Tarpeet tehdään samaan kouruun, eikä kunnolla peittävistä näköesteistä, yksityisyydestä tai vessapaperista ole tietoakaan.

Palattuamme Guiliniin huomasimme, että myös tämä kaupunki elää turismista. Juna-aseman lähellä meille yritettiin jatkuvasti myydä bussimatkojen, risteilyjen ynnä muun lisäksi eroottista hierontaa. Itse asiassa “eroottinen hieronta” on hyvin lievä ilmaisu. Tuotetta yritettiin nimittäin myydä meille paljon suorasanaisemmin ja jopa kansainvälisiä käsimerkkejä näyttämällä. Parhaimmilla myyntimiehillä oli polkupyöräriksat kuljettajineen valmiina viemään miehiä hierontaan.

Erehdyimme kerran ottamaan taksin läheiselle puistoalueelle. Kuski suostui laittamaan mittarin päälle ilman vastarintaa, mutta muuten hänkin taisi olla kokenut turistienvedettäjä. Hän ajoi meidät puiston viereiselle parkkipaikalle, ja löysi jonkun puomin joka on suljettu. Tästä innostuneena hän selitteli meille kiinan ja englannin sekoituksella, että koko paikka on kiinni ja että meidän tulisi lähteä hänen kyydissään kaupungin toiselle laidalle. Toivotimme hänelle hyvää jatkoa, maksoimme ja kävelimme sisälle puistoon, joka oli auki ihan normaalisti.

Guilinin ehkä parasta antia oli pohjoiseen lähiöön tehty pistohyökkäys. Otimme satunnaisen bussin ja katsoimme mihin päädymme. Määränpääksi muodostui pohjoisen juna-aseman takana kaupunginosa, jossa ei turisteja juuri näkynyt.

Katukuva näytti likaiselle ja köyhälle. Osa porukasta asui hieman vaatimattomamman näköisissä hökkeleissä ja yritti viljellä jotain pienellä joutomaan tilkulla. Tällaisissa paikoissa kävellessä tajuaa kuuluvansa koko maapallon mittakaavassa marginaalisen pieneen yläluokkaan.

Eivät ihmiset kuitenkaan mitenkään kovin onnettomilta vaikuttaneet. Katukaupassa käydessämme emme nähneet myyjiä missään. Lopulta huomasimme, että he ovat juttelemassa ja pelaamassa korttia naapurikaupan henkilökunnan kanssa keskellä jalkakäytävää. Emme halunneet keskeyttää peliä, joten ostokset jäivät tällä kertaa tekemättä.

Intoilijoiden vuosikokous

Opiskelijakämpissä elämiseen suhtaudutaan yliopistossamme hieman vakavammin kuin Suomessa. Ajauduin sattumalta paikalle koulutöitä pakoillessani, kun talon oppilaista muodostettu oppilaskunta piti vuosikokouksensa.

Asukkaiden joukosta valitaan vuosittain tusinan verran vastuuhenkilöitä, jotka vastaavat talon kulttuuritarjonnasta, urheilujoukkueista tai jostain vastaavasta. Porukka on osuvasti nimetty “intoilijoiksi”.

Intoilijat olivat kirjoittaneet toimintakertomuksen viime vuoden tapahtumista. 100-sivuisesta kirjasta löytyi käsittämättömän tarkat kuvaukset kaikista asuntolan tapahtumista, sekä siitä mitä kukakin vastuuhenkilö oli tehnyt tai jättänyt tekemättä.

Itse kokouksessa intoilijat istuivat puku päällä salin edessä todella virallisen näköisinä. He vastasivat yleisön kysymyksiin ja kritiikkiin. Paikalla oli ehkä sata ihmistä, jotka saivat aikaan todella vilkkaan ja pitkän keskustelun. Eipä olisi uskonut, sillä esimerkiksi yliopiston luentojen aikana paikalliset opiskelijat eivät yleensä uskalla sanoa luennoijille yhtään mitään.

Kokous aluksi sihteeri kysyi, vastustaako kukaan sitä, että kokous käydään kiinan kielellä. Olin ainoa ulkomaalainen koko yleisön joukossa, ja olin muutenkin tullut paikalle vain lepäilemään ja ihmettelemään, joten en tietenkään alkanut vaatia kielen muuttamista. Tästä alkoi kuitenkin yli tunnin kestänyt väittely siitä, saako mitään asuntolan kokouksia järjestää ylipäätään kiinaksi vai pitääkö myös vaihtareilla olla oikeus osallistua niihin. Lopulta intoilijat päättivät, että kokouksissa saa tästä lähtien käyttää ainoastaan lontoon kieltä. Loput pari tuntia kiisteltiin pienistä muutoksista järjestön sääntöihin.

Töissä aamuyöhön

Asuntola- ja kurssikavereideni lisäksi olen ehtinyt tutustua myös muutamaan yliopistosta jo valmistuneeseen paikalliseen. Heidän tarinoitaan ja kalenteriaan seuraamalla olen saanut aika rankan kuvan Hongkongin työelämästä.

Tilintarkastajien työpäivät venyvät joskus iltakuuteen, joskus kymmeneen, joskus yli puolenyön. Jos käy huono tuuri, niin viikonloppulomatkin saattavat palaa.

Työnantaja lupaa pari lomaviikkoa vuodessa. Ensimmäisinä vuosina nuo lomat on kuitenkin käytännössä pakko käyttää ammattipätevyyskokeeseen valmistautuen. Yli viikon mittaiselle lomalle pääsee siis ensimmäisen kerran parin vuoden työskentelyn jälkeen.

Venäjän armeijassakin taitaa olla paremmat lomaetuudet; Jouko Ahoselle riittäisi täällä työsarkaa. Enpä enää ihmettelekään, miksi kiinalaiset haluavat olla huipputehokkaita lomille päästessään.

Taloutta säännöstellään mahdollisimman vähän. Joidenkin tutkimusten mukaan Hongkongissa onkin maailman eniten ekonomista vapautta. Ja sitä rahaa kaupungissa liikkuukin – bruttokansantuote henkeä kohden on melko selvästi suurempi Suomen vastaava lukema, Sveitsin kanssa samalla tasolla.

Rahan määrä on tietysti helppo havaita. Saaren keskeisimmän osan rantaviiva on rakennettu täyteen pankkien omistamia pilvenpiirtäjiä. Jos arkiaamuna avaa television, niin parhaimmassa tapauksessa kolme neljästä ilmaiskanavasta näyttää pörssikurssien hintoja!

Toisaalta kaikki eivät ole miljonäärejä täälläkään. Esimerkiksi pikaruokaloiden ja normaalien kulmaravintoloiden tarjoilijoiden tuntipalkat pyörivät puolentoista euron tuntumassa. Sillä rahalla ei paljoa juhlita – elinkustannukset on melkein Suomen tasoa.

Kiinalainen uusivuosi

Uudenvuoden aikaan paikallisilla on tapana vierailla sukulaisten ja tuttavien luona. Itsekin kävin samassa kerroksessa asuvien kavereideni kanssa kolmessa kiinalaiskodissa vierailulla.

Tapoihin kuuluu, että vieraat antavat isäntäväelle punaisen paketin, josta löytyy useimmiten joko Ferrero Rocher -suklaalaatikko tai tanskalainen keksikokoelma. Paikalliset ovat harjaantuneet tunnistamaan nämä vaihtoehdot jo pelkän paketin ulkonäön perusteella. Kaverieni tarinoiden mukaan tanskalaiset keksit ovat niin huonoja, että ne annetaan eteenpäin pakettia avaamatta. Ferrero Rocher tuntuu sen sijaan kelpaavan lähes kaikille.

Uuteenvuoteen liittyy myös melko hämmentävä lahjojenantoperinne. Työpaikoilla ja kotivierailujen yhteydessä naimisissa olevien pitää antaa punainen kirjekuori kaikille naimattomille. Kirjekuoressa on sisällä seteliraha, yleensä arvoltaan parin euron luokkaa. Kavereideni vanhemmat antoivat minullekin näitä kirjekuoria jokaisessa kodissa johon menin.

Suklaata ja kunnon kiinalaista ruokaakin oli tarjolla. Eniten aikaa vietimme kuitenkin nopilla pelattavaa rahapeliä pelaamalla. Peli on hyvin yksinkertainen, siinä pitää arvata mitä eläimiä kolmesta eläinten kuvia sisältävistä nopasta tulee.

Koko kymmenhenkinen porukka liimaantui saman tien pelipöydän ääreen. Vaikka kyse olikin vain euron tai parin panoksista, kaverit elivät voitoissa ja tappioissa tunteella mukana. Kiinassa rahapelitkin ovat ennen kaikkea sosiaalisia tapahtumia.

Koska pari ensimmäistä jakajaa kyllästyivät hommiinsa nopeasti, huomasin lopulta itse olevani jakajan paikalla ottamassa vetoja vastaan. Se olikin aika hyvin, sillä kuulin pelin tarkat säännöt vasta jälkikäteen. Olin joka tapauksessa todella onnekas, ja jäin parikymmentä euroa voitolle. Paikalliset kuvailivat onneani satumaiseksi.

Olin siis todella tyly vieras paikallisille kavereilleni. Ensin söin heidän suklaavarastonsa tyhjiksi, sitten sain heiltä punaisia kirjekuoria ja lopulta vein loputkin rahat noppapelissä.

Kaupungissa olisi järjestetty myös ilotulituksia, paraateja ja muuta vastaavaa uuden vuoden kunniaksi. En kuitenkaan jaksanut vääntäytyä kaupungille. Paikalla käyneiden vaihtareiden mukaan en jäänyt juuri mistään paitsi.

Muslimien Hongkong

Hongkong tunnetaan monikulttuurisena kaupunkina. Peräti 95% väestöstä on kuitenkin samaan porukkaan kuuluvia han-kiinalaisia. Suurimmat ulkomaalaisryhmät tulevat Filippiineiltä ja Indonesiasta. He työskentelevät yleensä kotiapulaisina, siivoojina tai muissa vastaavissa tehtävissä, joten esimerkiksi filippiiniläisvähemmistöä ei yleensä huomaa katukuvassa mitenkään.

Länsimaalaisia kaupungissa on alle prosentti. Valkonaamat käyvät kuitenkin töissä, syömässä ja ryyppäämässä kaupungin näkyvimmillä paikoilla, joten heidät kyllä huomataan pienestä lukumäärästä huolimatta. Hongkongista löytyy myös Discovery Bayn tai Repulse Bayn kaltaisia alueita, jotka muistuttavat kaikkine McDonaldseineen, Starbuckseineen ja Disneyworldeineen enemmän Floridaa kuin Kiinaa.

Hongkongista löytyy tällä hetkellä enemmän muslimeja kuin länsimaalaisia. Tämä oli yllätys ainakin itselleni – kaupunkiahan ei yleensä mielletä kovin islamilaiseksi.

Kävimme mannerkiinalaisten kaverieni kanssa päivän mittaisella vierailulla islamilaisissa Hongkongissa.

Kaupungin hurjamaineisimmat korttelit Tsim Tsa Tsuin alueella ovat intialaisten, muslimien ja muidenkin ulkomaalaisten kotikenttää. Pari paikallista kaveria on sanonut pelkäävänsä mennä koko alueelle hämärämiesten takia. Itse olen yöpynyt alueen halvoissa hostelleissa, enkä koe paikassa mitään pelättävää, mutta kaupustelijat ovat sen sijaan todella ärsyttäviä. Minulle ja muille länsimaalaisen näköisille yritetään jatkuvasti myydä pukuja, rolexeja, huumeita, tai ihan mitä tahansa muutakin.

Yksi asia näissä kortteleissa on ainakin kohdillaan: ruoka. Chungking Mansionin intialaiset ravintolat ovat mielestäni ehdottomasti Hongkongin parhaita ruokapaikkoja. Olen jo muutenkin ehtinyt hieman leipääntyä kiinalaiseen ruokaan – varsinkin kun sitäkin osataan tehdä paljon paremmin Manner-Kiinan eri maakunnissa kuin Hongkongissa.

Chungking Mansionin lisäksi kävimme vierailemassa Hongkongin islamilaisessa keskuksessa. Opas puhui meille pitkään ja hartaasti islamista ja sen rauhaa rakastavasta luonteesta. Esitelmä oli oikein mielenkiintoinen ja valaiseva, toivottavasti mies esittää argumenttinsa myös kaikkein pahimmille muslimifundamentalisteille.

Rukoussalissa kävi porukkaa kumartelemassa Mekkaan päin. Osa vieraista oli afrikkalaisen, osa kiinalaisen ja osa intialaisen näköisiä. Salissa tunsikin olevansa aidosti kansainvälisessä paikassa.

Näimme myös, kuinka pikkulapset opettelivat koraania ulkoa, tytöt ja pojat omissa huoneissaan.

Macao

Rahapelien pelaamisella on pitkät perinteet Etelä-Kiinassa. Itse asiassa, kaikkein vanhimmat todisteet rahapelien pelaamisesta on löydetty Kiinasta. Kiinan muurin rakentamistakin rahoitettiin Keno-pelistä saaduilla tuotoilla jo yli 2000 vuotta sitten .

Kongfutse sanoi aikanaan, että herrasmies ei pelaa uhkapelejä. Ainakin osittain tästä johtuen pelaamista on aina pidetty paheellisena ja se onkin ollut kiellettyä suurimman osan parista viime vuosituhannesta.

Kiellot ovat kuitenkin toimineet melko heikosti läpi aikakausien. Osa hallitsijoista on ollut itsekin pelaajia, ja osa on halunnut saada oman siivunsa pelien tuotoista. Käytännössä rahapelejä onkin lähes aina katsottu läpi sormien.

Aikalaiskuvausten mukaan esimerkiksi 1800-luvun Kantonissa uhkapelaaminen oli riistäytynyt aika pahasti hallinnasta. Leivän ja hedelmien ostonkin yhteydessä ihmisillä oli tapana pelata, milloin mistäkinn asiasta. Osa pelaajista hävisi kaikkien rahojensa lisäksi myös päällään olevat vaatteet.

Joidenkin lähteiden mukaan rahapelikielto on toiminut kaikkein parhaiten juuri nykypäivän kommunistikiinassa, jossa pelit (mahjongia lukuun ottamatta) on saatu siivottua katukuvasta lähes kokonaan.

Rahapelien kielto ei kuitenkaan koske Hongkongia ja Macaota. Koska kiinalaiset ovat pelihulluja ja Macao on päättänyt sallia kasinoiden toiminnan, Macao on tällä hetkellä pelivaihdolla mitattuna maailman suurin rahapelikaupunki, jättäen taakseen mm. Las Vegasin.

Kävimme kaverini kanssa Macaossa päiväreissulla. Kaupunki oli yleisilmeeltään yllättävän vanha, likainen ja ränsistynyt. Olin itse odottanut kaupungin olevan siisteydeltään samanlainen kuin Hongkong, jossa kadulta on vaikea löytää roskia.

Keskustassa oli myös jotain jäänteitä eurooppalaisesta arkkitehtuurista. Macaohan oli aikoinaan portugalilaisten hallinnassa samalla tavalla kuin Hongkong on ollut brittien hallinnassa.

Koska sää oli todella kylmä, päätimme viettää suurimman osan ajasta kasinoiden puolella. Kasinot eivät olleet ainakaan liian vaatimattoman näköisiä. Yhden kasinon edessä oli levottoman kokoinen allas täynnä suihkulähteitä ja tulilieskaa musiikin tahdissa syökseviä koneita. Lisboa-kasinon ulkonäköä ja neonvalojen määrää on vaikea kuvailla sanoin. Emmekä edes käyneet suurimmassa kasinossa, jonka sisältä löytyy kuulemma minikokoinen Venetsia.

Sisältä kasinoista löytyi valtava määrä pelipöytiä. Suosituimmat pelit tuntuivat olevan noppapeli Sic Bo, ja Euroopasta tuotu Baccarat. Lempipeliäni Texas Hold’emiä täällä ollaan vasta laillistamassa, joten sitä oli turha etsiä. Muitakaan taitopelejä ei oikein löytynyt, kiinalaiset pitävät ilmeisesti enemmän onnenpeleistä. Mahjong on tietysti poikkeus tähänkin sääntöön.

Lisboa-kasinolla oli monopoli kasinopelien järjestämiseen yli 35 vuoden ajan. Lähinnä sen ansiosta kasinon nokkamies Stanley Ho on ehtinyt kerätä melko vaatimattoman 7 miljardin dollarin (USD) omaisuuden. Miehellä onkin aika hyvin vaikutusvaltaa, ja esimerkiksi yliopistomme urheilukeskukset on nimetty hänen mukaansa.

Ylla oleva kultainen hokotys loytyi kasinon peralta kaikkien kulkuvaylien ulkopuolelta.

Shenzhen

Neljä suomalaista kaveria tuli vierailemaan luonani tammikuun aikana. Lähdimme yhdessä parinkymmenen kilometrin päähän Shenzhenin kaupunkiin. On vieläkin aika vaikea käsittää, että niin lähellä on toinen kaupunki, jonka alueella on itse asiassa vielä enemmän ihmisiä kuin Hongkongissa.

Shenzhenistä on vaikea löytää mitään yli 10 vuotta vanhaa. Kaupunki tuntuu kaikkine viime vuosien aikana rakennettuine mini-eiffel-torneineen hieman keinotekoiselle. Ihmiset sen sijaan jaksavat aina yllättää ystävällisyydellään.

Kun hengailimme yhdessä kaupungn parhaista puistoista, seuraamme lyöttäytyi Tideksi esittäytynyt mies. Hän halusi treenata englannintaitoaan ja avustaa meitä kaikessa mahdollisessa.

Olin sattumalta juuri uusien uimahousujen tarpeessa, joten lähdimmekin saman tien shoppailemaan Tiden kanssa. Ostoskeskuksista Shenzhenissä ei ainakaan ole pulaa – monet hongkongilaisetkin käyvät tekemässä viikottaisiakin ostoksia Shenzhenin puolella halvempien hintojen takia.

Tavaroiden hankkiminen ja kauppakeskuksissa lojuminen on paikallisten lempiharrastuksia rajan molemmin puolin. Itäkeskuksen kokoisia kauppakeskuksia tuntuu löytyvän jokaisen metroaseman kupeesta. Kävelijöiden kulkuväylät on usein suunniteltu siten, että kauppoihin joutuu tahtomattomaan, ja että ulospääsyä saa etsiä pidemmän aikaa. Tavaroiden lisäksi keskuksista löytyy monenlaisia tapahtumia ja esimerkiksi luistinratoja.

Pari vaihtarikaveriani oli useaan otteeseen hehkuttanut Shenzhenissä sijaitsevaa luksuskylpylää. Päätimme käydä katsomassa, onko superlatiiveissa perää.

Hierontapalvelut olivat ainakin kohdillaan. Haluamansa hierojan pystyi valitsemaan tietokoneen ruudulta, jossa naispuoleiset hierojat keimailivat juhlavaatteissa. Tämä herätti hieman epäilyksiä hieronnan luonteesta, mutta kokovartalohierontaan ei kuulunut mitään sen kummempia lisäpalveluita.

Suurin osa kylpylän asiakkaista oli tullut paikalle käydäkseen hieronnassa, polttaakseen tupakkaa ja katsoakseen televisiota. Nuoremmat viihtyivät omissa tietokonekabineteissaan. Sisäänpääsyn hintaan (reilu 10 euroa) kuuluu myös esimerkiksi rajaton määrä jäätelöä. Sisällä sai olla 20 tunnin ajan, välillä pystyi käymään nukkumassa japanilaistyylisissä kapseleissa.

Kylpylästä löytyi toki saunoja ja uima-altaitakin, mutta ne eivät olleet kovin erikoisia, eivätkä tuntuneet juuri kiinalaisia kiinnostavan.

Työvoima ei tunnetusti maksa Kiinassa juuri mitään, joten tässäkin kylpylässä tuntui olevan enemmän asiakaspalvelijoita kuin asiakkaita. Kylpylän vieraita kohdeltiinkin monin paikoin kuin kuninkaallisia.

Kylpylästä toivuttamme kiipesimme vielä kaupungin vieressä olevalle näköalapaikalle pällistelemään pilvenpiirtäjiä. Mäen huipulla paraatipaikalla oli tietysti suuren kommunistin, Deng Xiaopingin, patsas.

Matka Chongqingiin ja Chengduun

Koeviikko tuli ja meni. Kuten vähän odotinkin, kokeissa mitattiin lähinnä sitä, kuinka monta laskutoimitusta pystyy tekemaan laskimella kahden tunnin aikana. Asioiden todellisella ymmärtämisellä ei ole juuri vaikutusta koetuloksiin. Kysymykset olivat todella helppoja, mutta niita oli niin paljon, etta kaikkien tehtävien tekeminen on käytännössä mahdotonta.
Kokeiden jälkeen koitti useamman viikon mittainen loma. Omalta osaltani rautatie oli jälleen kuuma – päätin tällä kertaa lähteä junamatkalle kohti Sichuanin maakuntaa.

Jouduin vaihtamaan junaa Kantonissa. Sain jälleen sellaisen käsityksen, että kaupungissa ei ole juuri muuta kuin moottoritieramppeja, saasteita ja onnettomia ihmisiä. Esimerkiksi kaupungin päärautatieaseman lähistö on todella haisevaa ja epämiellyttävää seutua. Normaalia kiinalaisravintolaakin joutui etsimään puolisen tuntia – lähimpänä olisi ollut tarjolla vain amerikkalaista roskaruokaa tai purkkinuudeleita.

Itse asemalla junaa sai odotella aikamoisen ryysiksen keskella. Vessassa porukka veteli tupakkaa aika vapautuneesti – kyykkyreikien viereen oli jopa asennettu tuhkakupit. Savun ja hajun määrä oli melkoinen. 

Minulla oli lippu Chongqingin kaupunkiin. Matka kesti vajaan vuorokauden. Matkan pituus ei tuottanut mitään ongelmia, sillä ainakin minä viihdyn kiinalaisissa makuuvaunuissa oikein mukavasti. Päivät kuluvat mukavasti sängyllä loikoillen ja maisemia katsellen. Myös kiinalaiset tuntuvat olevan helpoimmin lähestyttävissä pitkillä junamatkoilla. Junien ulkopuolella he yleensä tyytyvät vain tuijottelemaan ulkomaalaisia, mutta junissa saattaa syntyä muunkinlaista kanssakäymistä.

Olen törmännyt viimeisen vuoden aikana Kiinassa matkustaessani melkoiseen määrään englanninkielen opettajia. Tälläkin kertaa vaunuuni sattui yksi englanninopettajaksi valmistumassa oleva nainen. Hän kertoi minulle matkakohteestani Chongqingistä ja vaikka mistä muustakin.

Matkan aikana tuli huomattua sekin, miksi Kiinan sodanaikainen pääkaupunki oli Chongqing. Loppumatka vedeltiin nimittäin joko tunneleissa, siltoja pitkin tai vuorten välissä. Kaupunki on todella hankalassa paikassa. Kiinalaisen sananlaskun mukaan matka Sichuaniin on vaikeampi kuin tie taivaiseen.

Matkustin Chongqingiin muun muassa sen takia, että kämppikseni John on kotoisin kaupungista. Hän oli lupautunut esittelemään kotikaupunkiaan. John olikin kaverinsa kanssa vastassa asemalla. Pääsin majoittumaan hänen perheensä luokse melko normaaliin kiinalaisasuntoon. Kiinalaiseen tapaan myös isovanhemmat asuvat saman katon alla.

Chongqingin kunnan alueella asuu yhteensä yli 30 miljoonaa ihmistä. Väkeä tosiaan riitti julkisilla paikoilla. En kuitenkaan nähnyt yhtään ulkomaalaisen näköistä ihmistä koko kaupungissa oloni aikana. Minua tuijoteltiin muutaman kerran kuin jotain ulkoavaruudesta tullutta vierasta.  

Kaupunkia rakennetaan aika uskomatonta vauhtia. Minne tahansa katsoikin, joka suunnassa tuntui aina olevan rakenteilla uusia pilvenpiirtäjiä. Kaupungin liikekeskusta vaikutti kaikkine tornitaloineen hieman samannäköiseltä kuin maan vaurain kaupunki Shanghai. Olin odottanut Chongqingin olevan paljon köyhempää aluetta.

Kävimme myös katsomassa kaupunkia ja sen tulevaisuuden suunnitelmia esittelevää näyttelyä. Siellä oli mm. vakuuttavannäköisiä tilastoja siitä, kuinka köyhien määrä on romahtanut Chongqingin alueella viimeisen vuosikymmenen aikana. En tosin tiedä, kuinka luotettavia tai puoleettomia kyseiset tilastot mahtavat olla.

Kaupunki on tunnettu harmaudestaan. Aurinkoa ei näy kuulemma oikeastaan koskaan harmaan savuverhon takaa. Ilma on todella saastunutta. Suurin yksittäinen syy ilmanlaatuun ja harmauteen on hiilen liiallinen käyttö.

Paikallinen ruoka on sitä vastoin todella hyvää. Kaupungin keittiön ylpeys on todella tulinen “hotpot”. Keskelle pöytää tuodaan iso kattilallinen kiehuvaa chililientä. Ideana on heittää erilaisia ruokalajeja parin minuutin ajaksi liemen sekaan, ja sen jälkeen kastaa ruokia vielä toisessa mausteliemessä ennen syöntiä.

Chongqingilaiset rakastavat eläinten sisäelimia. Itse ehdin kokeilla esimerkiksi hotpotin kanssa munuaista, suolia ja vatsalaukkuja. Hotpotin jälkeen hankin katukauppiaalta iltapalaksi kokonaisen ankankaulan. Se olikin sitten jo todella pahaa.

Teimme päiväreissun Dazun temppelialueelle. Alueelta löytyi parisataa vuotta vanha temppeli. Päävetonaulana on kuitenkin 1000 vuotta vanhat buddhalaisveistokset ja luolat lähialueen kalliossa. Ne olivat todella valtavan kokoisia ja hyvin säilyneitä.

Niille, jotka eivät Kiinan historiaa juuri tunne, kerrottakoon, että Kiinan historian ehkä suurin “kultakausi” oli samoihin aikoihin reilut 1000 vuotta sitten. Tuon ajan maailman mahtavin kaupunki Chang’an sijaitsi Sichuanista pohjoiseen. Maailman vanhimmat setelit olivat käytössä Sichuanin alueella tuohon aikaan. Lisäksi alue oli tunnettu parista runoilijasta, joiden tuotantoa luetaan vielä nykypäivänäkin.

Dazun temppelialue oli siis periaatteessa buddhalainen, mutta kiinalaiseen tyyliin buddhalaisuutta, taolaisuutta ja kongfutselaisuutta oli sekoiteltu keskenään. Buddhalaistemppelistä löytyi siis myös esimerkiksi suuret Kongfutsen ja Laotsen patsaat, vaikka ne periaatteessa ovat “eri uskontojen” edustajia. Tai no, kongfutselaisuus nyt ei välttämättä ole uskonto vaan ennemminkin kokoelma elämänohjeita.

Seuraava matkakohteeni oli Chengdu, jonne matkustin bussilla. Bussilippujen ostaminen oli jälleen uskomattoman hankalaa. Minulla oli paperilappu, jossa luki kiinaksi, että haluan yhden lipun seuraavaan Chengduun menevään bussiin. Tämän nähtyään myyjä sanoi minulle meijoo (suom. “ei oo”), puhui minulle noin minuutin ajan ja lopuksi kysyi jotain. Koitin näytellä haluavani Chengduun, mutta myyjä ei juuri halunnut ymmärtää. Tiesin että busseja menee 10 minuutin välein, joten en tajunnut mistä oikein on kyse.

Lopulta soitin kiinantaitoiselle kaverilleni ja annoin kännykän myyjälle. Lopulta selvisi, että myyjä halusi sanoa minulle, että seuraava bussi on täynnä ja että joutuisin odottamaan puoli tuntia. En ymmärrä, miksei hän vain ollut lykännyt puolen tunnin päästä meneviä lippuja kouraani.

Itse bussi oli kiinalaisille suunniteltu. Penkit olivat niin lähellä toisiaan, ettei omat jalkani yksinkertaisesti mahdu niiden väliin normaalissa istuma-asennossa.

En jaksanut edes laskea, kuinka monta kaistaa leveimmillä moottoriteillä oli. Liikenne eteni kuitenkin paikoitellen kävelyvauhtia, koska autojakin tuntui olevan liikkellä aika reippaasti.

Näin kuuden tunnin matkan aikana viisi liikenneonnettomuutta. Kaupungissa oli sattunut pari moottoripyörän ja auton törmäystä risteyksissä. Syyllisestä käytiin kovaäänistä keskustelua. Moottoriteillä oli peräänajoja. Yksi kuorma-auto oli vetänyt ojaan ilmeisen kovalla vauhdilla ja lentänyt katolleen. 

Onnettomuuksien määrä ei yllätä, jos seuraa hieman paikallisten ajotapoja. Kaistoja saa vaihdella oman mielensä mukaan esimerkiksi päästäkseen sisäkaarteen puolelle mutkassa. Takapeileihin vilkaistaan vain jos takana oleva tööttää. Ohittaa saa sekä vasemmalta että oikealta, kunhan muistaa töötätä. Liikenneympyrääkin saa ajella vastapalloon jos tööttää kerran ennen ympyrään menoa.

Kuuden tunnin matkanteon jälkeen saavuin viimein Chengduun. Olimme sopineet kaverinkaverini Ellenin kanssa näkyvämme bussiasemalla. Olin saanut väärää tietoa siitä, mille asemalle bussi saapuu, ja sain selvitellä sijaintiani asemalla aika pitkään. Koko hässäkässä kesti sen verran että jouduin lopulta odottelemaan asemalla puolitoista tuntia. Ilma oli suorastaan jäätävän kylmä ja minulla alkoi olla vilustumisen oireita. Yritin päästä jonnekin sisälle lämmittelemään, mutta lähialueen rakennuksissa oli yhtä kylmää kuin ulkonakin.   

Lopulta Ellen löysi samalle bussiasemalle kuin minäkin, ja hän opasti minut kaupungille. Ellen opiskelee paikallisessa yliopistossa hammaslääketiedettä, joka vaikutti hänen puheidensa perusteella vaativalle ja aikaavievälle puuhalle. Olin sen verran vilustuksissa ja väsynyt, etten jaksanut kuin käydä syömässä hänen kanssaan. Kaupungista olisi löytynyt hyvää bänditarjontaakin, mutta nyt se oli jätettävä väliin.

Makoilin hostellihuoneessani reilun vuorokauden, jonka aikana tajusin sairastuneeni normaalia rankemmin. Pakkasin tärkemmät kamat mukaan ja otin taksin sairaalaan.

Sairaalan vastaanotossa kaikki sujui melko kitkattomasti, ja pääsin alle tunnissa makoilemaan omaan sairaalahuoneeseeni. Myöhemmin kuulin, että vastaanotossa porukkka ohjataan eri rakennuksiin lompakon paksuuden mukaan, ja että halvemmissa taloissa kaikki olisi sujunut paljon hitaammin ja sekavammin. Ulkomaalaiset potilaat ohjataan kuulemma aina hienoimpaan rakennukseen.

Huomasin sairastuneeni niin moneen tautiin, että hereilläoloaikanani en juuri voinut tehdä muuta kuin makoilla tiputuksessa ja katsella televisiosta maailman vahvin mies -kilpailuja. Pian huomasin viettäneeni koko joulun sairaalasängyssä makoillen. 

Olin unohtanut kännykän laturini hostelliin, joten ainoa kommunikointivälineeni oli sairaalahuoneen puhelin, johon pystyin vain vastaamaan. Sairaalassa ei kuitenkaan muuten ollut juuri valittamista. Hoitajat kävivät jatkuvasti varmistamassa, että kaikki on varmasti kunnossa. Yhtenä päivänä myös Ellenin ja hänen kaverinsa koulukiireet hellittivät sen verran että he kävivät tuomassa pikkupurtavaa.

Vietin sairaalassa koko viikon. Minut saatiin kuitenkin lopulta parsittua ihan normaaliin kuntoon. Palasin siis hostelliini viettämään taas normaalia turistin elämää.

Chengdu näytti kävelylenkeilläni ränsistyneemmälle mutta toisaalta myös eloisamalle kuin Chongqing. Ihmiset vaikuttivat rennommille ja kiireettömimmille kuin monissa muissa kiinalaiskaupungeissa. Ruoka oli mielettömän hyvää, tulista ja halpaa. Sichuanissa on aina osattu tehdä ruokaa ja teetä.

Ennen sairastaumistani minulla oli ollut suunnitelmia käydä lähialueen temppeleissä, pandoja katsomassa ja vaikka missä muuallakin. Jos olisi ollut vähän lämpimämpää, olisin saattanut käydä Sichuanin vuoriston tiibettiläiskylissäkin.

Nyt kuitenkin katsoin järkevimmäksi jättää reissut sikseen ja lentää takaisin kotiin. Maatakin pitkin olisi toki päässyt, mutta pelkäsin sairastuvani uudestaan parin vuorokauden matkan aikana. Päätin siis lentää takaisin Hongkongiin lepäilemään.

Superpass-illalliset

Sain viimein koottua muutamia kuvia kesän matkaltani tänne, niitä pääsee ihailemaan helpoiten vasemmalla olevaa Lahti-Hongkong-linkkiä. Kännykälläni otetut parit kuvat ovat tietysti todella huonolaatuisia. Kiitoksia Petralle muista kuvista.

—

Kaikkien kurssitöiden ja laskuharjoitusten deadlinet olivat tietysti samalla viikolla, joten pääsin viettämään parhaimmillaan 10-tuntisia päiviä niiden parissa. Taidan tosin suhtautua koulutöihin vähän liian vakavasti, kyllä niistä kursseista pääsisi varmasti läpi vähemmälläkin vaivalla.

Yliopiston viralliset valmistujaisseremoniat pidetään tähän aikaan vuodesta, joten kampuksella on pyörinyt aika paljon tänä vuonna valmistuneita opiskelijoita perinteikkeissä juhlapuvuissa. Vietimme heidän kanssaan yhden grillausillankin viime viikolla.

Suurin osa tapaamistani valmistuneista painaa tällä hetkellä todella pitkiä työpäiviä jossain hyvin palkatussa työssä. Monet tuntuivat toistelevan sitä, kuinka hyvin Hongkongissa pystyy tekemään rahaa. Minun mielestäni täysin olemattomista vuosilomista he eivät olleet kovin huolestuneita.

Osa paikallisten opiskelijoiden tavoista jaksaa edelleen kummastuttaa. Akateemista varttia täällä ei tunneta, mutta kaikista sovituista tapaamisista ollaan puolisen tuntia myöhässä. Silloinkaan ei tosin vielä tarvitse olla tapaamispaikalla, sillä kaikille aletaan kyllä soittelemaan aikanaan. Riittää siis että pitää kännykkänsä päällä puoli tuntia sovitun tapaamisajan jälkeen.

Muutama vaihtarikaverini on hieman hajoillut siihen, että aina kun opiskelijaporukka kokoontuu esimerkiksi syömään, kaikki kiinalaiset puhuvat keskenään kantonia riippumatta siitä, sattuuko paikalla olemaan kieltä ymmärtämättömiä ulkomaalaisia vai ei.

Ulkomaalaiset tulkitsevat tämän aina joskus niin, ettei kiinalaisia kiinnosta jutella heidän kanssaan. Kiinalaiset eivät taas yleensä ajattele koko asiaa – heidän mielestään on luonnollista käyttää omaa äidinkieleltä muiden kiinalaisten kanssa jutteluun.

Paikalliset kaverini keksivät minulle muuten viime viikolla kantoninkielisen nimen. Nimen ensimmäiset tavut kuulostavat aika lailla samalle kuin oma suomalainen etunimeni. Nimi tarkoittaa ruokalajia, johon kuuluu kalaa, katkarapua ja merirapua. Samalla nimellä tunnetaan myös erikoisvalmisteisella nopalla pelattava rahapeli, joka on ilmeisen suosittu Etelä-Kiinassa. Olen kuullut lisäksi että minulla on oma nimikkosuklaa Japanissa, jonka makua monet japanilaiset ovat kehuneet.

Joulukuiseen opiskelijaelämään kuuluu myös ns. Superpass-illalliset, joissa esimerkiksi samassa kerroksessa asuvat kaverit kannustavat toisiaan viimeisen kerran ennen koeviikon alkua. Illalliset huipentuvat viimeiseen ruokalajiin.

Pöydälle tuotiin nimittäin kokonainen porsas (sisuskalut oli tosin poistettu), veitsi ja leikkuulauta. Jokaisen piti vuorollaan leikata yksi pala irti lihakimpaleesta yhdellä veitseniskulla. Itse pääsin esimerkiksi sivaltamaan pään irti muusta ruumiista. Paloittelua seurannut yleisö tietysti hurrasi ja taputti jokaisen onnistuneen viipaloinnin jälkeen. Loppuillan aikana videoituja veitseniskuja ihailtiin moneen kertaan uusintoina. Toivottavasti tämä traditio saadaan joskus istutettua Suomeenkin.

Pari viikkoa sitten yliopistolla pidettiin Study Abroad -messut, joissa vaihtarit esittelivät omia kotimaitaan paikallisille vaihtoon aikoville. Meillä oli yhteinen koju muiden pohjoismaalaisten kanssa. Jokaiselle ryhmälle annettiin noin 50 euroa koristeluja ja tarjoiluja varten. Yllättäen yliopisto hyväksyi myös kaljan tarjoilun. Kävimme siis supermarketissa ostamassa Carlsbergiä yliopiston piikkiin.

Suurin osa kojumme vieraista kyseli meiltä ruotsalaisista Lundin ja Uppsalan yliopistoista. Jotkut olivat tosin kiinnostuneita suomalaisistakin maisteriohjelmista – lähinnä sen takia, ettei Suomessa tarvitse maksaa lukukausimaksuja.

Järjestimme viime viikonloppuna muiden suomalaisten vaihtarien kanssa Suomi-bileet. Suurin osa vieraista oli muita vaihtareita. Osa heistä oli pukeutunut illan teeman mukaisesti esimerkiksi Nokian kännyköiksi. Kokkasimme vieraille makaronilaatikkoa, lihapullia ja muuta suomiruokaa. Lisäksi olimme järjestäneet kaikenlaista ohjelmaakin illan ratoksi.

Paikalla oli tietysti joulupukkikin, joka oli tällä kertaa yllättävän hyvässä vedossa. Pukki joi lahjojenjaon lomassa Finlandia-vodkaa suoraan pullon suusta, ja siirtyi sen jälkeen tanssimaan pöydälle. Suurin osa porukasta oli lopulta aika tukevassa humalassa. Paikalle eksyneet saivat siis realistisen kuvan suomalaisisten juhlintatavoista.

Festarit

Asuntolassa järjestettiin menneellä viikolla jokavuotiset festarit. En oikein ymmärrä, miten muutenkin kiireiset opiskelijat olivat löytäneet aikaa kaikkien tapahtumien organisointiin.

Yksi festareiden organisointiin osallistunut kaverini kertoi “romahtaneensa” viime viikolla opiskelutaakan ja kaiken muun kiireen, kuten festarien järjestämisen, alla. Lääkäri oli kehoittanut häntä ottamaan jatkossa rauhallisemmin. Kaikki tuntuu onneksi olevan taas kunnossa.

Melkein kaikki muutkin tuttavani, länsimaalaisia vaihtareita lukuunottamatta, tuntuvat valittelevan kiireisyyttään jatkuvasti. Pelkkä kurssien läpipääsy ei riitä useimmille kiinalaisille. Kokeisiin valmistautudaan yleensä hyvin huolellisesti. Huonolla arvosanalla suoritetulla yliopistotutkinnolla on kuulemma vaikea saada töitä valmistumisen jälkeen.

Festarit olivat joka tapauksessa oikein piristävää vaihtelua normaaleihin arkirutiineihin verrattuna. Varsinkin naruhyppely ja kivikauden hengessä esitetty “muotinäytös” olivat hauskaa ajanvietettä.

Festarit avattiin juhlaillallisella. Kerroin edellisen juhlaillallisen jälkeen blogissani, että ne ovat aikamoista ajanhukkaa. Vaikka sananvalintaani vähän kommentoitiinkin, pysyn edelleen kannassani. Täkäläisten juhlaillasten luonteesta kertoo esimerkiksi se, että joidenkin asuntoloiden illallisilla puhuminen on kielletty koko ruokailun ajan! Meillä tunnelma on onneksi paljon rennompaa, mutta silti viihdyn itse paljon paremmin ihan normaaleilla illallisilla.

Festareilla järjestettiin myös laulukilpailu. Paikalliset opiskelijat laulavat yleisesti ottaen todella hyvin, ja monia tämänkin kilpailun esityksiä kuunteli ihan mielellään, vaikka sanoista ei mitään tajunnutkaan.

Koska en osaa enää kieltäytyä juuri mistään, ajauduin lopulta itsekin lavalle lauleskelemaan.

Minun ja yhden ruotsalaisen kaverin piti vuorotellen kuunnella korvalapuilla kantoninkielisiä hittejä, ja yrittää samalla laulaa kappaleiden mukana. Kilpailijoiden tehtävä oli arvata, mitä kappaletta koitimme laulaa.

En ole koskaan laulanut edes karaokessa, joten tilanne oli vähintäänkin haastava. Paikallista yleisöä oli han riittävästi, ja sen lisäksi laumallinen vaihtareita eksyi videokameroineen paikalle juuri samaan aikaan kun astuin lauteille.

Minulle täysin tuntemattomien kiinalaisbiisien mukana laulaminen oli paljon hankalampaa kuin olisin kuvitellut. Tyydyinkin lähinnä hölisemään siansaksaa suurin piirtein samaan tahtiin musiikin kanssa. Jostain syystä kuitenkin suunnilleen joka toisella kerralla joku sattui arvaamaan kappaleeni oikein. Kiinalaisiin laulukisoihin osallistuminen olikin siis loppujen lopuksi ihan hauska kokemus.

Viimeisenä iltana festarit huipentuivat tanssikilpailuihin, joiden osallistujat valittiin lähinnä yleisen torikokouksen ja huutoäänestyksen perusteella. Minutkin tietysti kärrättiin lopulta lavalle Travoltaa vetämään.

Tenttikausi

Aasialaisten yliopistojen kokeista liikkuu kaikenlaisia legendoja. Esimerkiksi Etelä-Koreassa matematiikan kokeet saattavat kuulemani mukaan alkaa kuudelta illlalla ja kestää yli 10 tuntia. Pitkiä kaavojakin pitää muistaa ulkoa. Täällä meininki ei onneksi ole ihan samanlaista. Ensimmäiset välikokeeni olivat jopa yllättävän samanlaisia kuin mihin olen tottunut Suomessa.

Toisaalta kyllä esimerkiksi viimeisimmässä välikokeessani riitti hieman ihmettelemistäkin. Paikalliseen tyyliin koesali oli uskomattoman ahdas. Jokaisen piti istua kirjaimellisesti kiinni vierustovereissa. Pöytääkään ei ollut, vaan koe oli tehtävä tuolin käsinojassa olleen pienen tuen päällä, jolle koepaperi mahtui juuri ja juuri. Tämän lisäksi kokeessa sai käyttää luentokalvoja, laskuharjoitustehtäviä, omia luentomuistiinpanoja, suttupaperia ja laskinta, joita piti siis säilyttää jossain muualla kuin ”pöydällä”.

Koe tehtiin kuulakärkikynällä. Se ei haitannut, koska aikaa oli niin vähän, ettei mitään korjauksia olisi ehtinyt kuitenkaan tekemään. Kysymykset olivat aika yksinkertaisia, mutta niiden ratkaiseminen annetussa ajassa edellytti aika reipasvauhtista laskimen käyttöä. Onneksi tänä vuonna ei tarvinnut laskea normaalilla peruslaskimella 3×3-kokoisten matriisien inverssejä, kuten viime vuonna vastaavan kurssin välikokeessa.

Laskuharjoituksissa nimilista kiertää yleisön joukossa. Jokaisen pitäisi laittaa siihen ruksi oman nimensä kohdalle. Jostain syystä listalla tuntuu joskus olevan rukseja tuplasti sen verran kuin ihmisiä on oikeasti paikalla.

Kotitehtävät tehdään usein kavereiden kanssa kimpassa. Kurssini luennoijan mukaan kaikkein kekseliäimmät olivat ottaneet kopiokoneella kopion kavereidensa vastauksista ja palauttaneet ne ominaan. Olivat kuulemma vielä unohtaneet korjata oman nimensä vastauspaperiin.

Kuten olen aiemminkin kertonut, ilmastointi pidetään aina täysillä, joten sisätiloissa alkaa olla tähän aikaan vuodesta jo melko viileää. Joskus on täytynyt käydä 25-asteisessa ulkoilmassa lämmittelemässä, kun sisällä on tullut kylmä.

Paikalliset ihmiset suhtautuvat syksyn tuloon melkoisella teatraalisuudella. Monet ovat esimerkiksi alkaneet pukeutua täysin ylipaksuihin talvitakkeihin, vaikka sää on tuntuu minusta samalle kuin Suomessa kesäkuussa. Minulta kysellään jatkuvasti, kuinka niin kylmällä säällä voi pitää shortseja jalassa.

Kiinalaisten opiskelijoiden elämäntyyli täkäläisissä asuntoloissa muistuttaa monella tavalla suomalaista armeijaa. Tilaa ja yksityisyyttä on suurin piirtein saman verran. Nukkumista harrastetaan lähinnä viikonloppuisin, arkisin on muutakin tekemistä.

Vaikka vaihtarien häröilyä katsotaan yleensä läpi sormien, paikallisille opiskelijoille jotkut asuntolan aktiviteeteistä ovat pakollisia. Huhujen mukaan joistain perinteikkäimmistä asuntoloista on jopa potkittu pihalle sellaisia opiskelijoita, joita asuntolan joukkueisiin kuuluminen tai tapahtumiin osallistuminen ei kiinnosta.

Onneksi olen itse sattunut pääsemään yhteen vapaamielisimmistä asuntoloista, jossa ei stressata liikaa näiden asioiden kanssa. Suurin osa aktiviteeteistakin on ollut kaikille vapaaehtoisia ja ihan mukavia. Sehän on ihan hauskaa lähteä vaikkapa hyppimään narua naapureiden kanssa puolenyön aikaan.

Avoimet ovet

Viime viikonloppuna yliopistollamme jarjestettiin avoimet ovet paikallisille abeille, ja tietenkin heidan vanhemmilleen, jotka yleensa maksavat koko touhun. Minutkin kutsuttiin paikalle patsastelemaan ja juttelemaan abien kanssa. Se ainakin selvisi juttutuokioiden aikana, etta yliopistossa opiskelu on taalla paljon isompi ja arvostetumpi asia kuin Suomessa.

Kaikki laitokset ja tiedekunnat olivat paikalla mainostamassa itseaan. Myos ruotsinkielen laitos jarjesti oman luentonsa kielen opiskelusta kiinnostuneille. Hengailin kampuksella hieman ennen luentoa, kun yksi tapahtuman organisaattoreista tuli juttelemaan kanssani. Sain yllatyksekseni kuulla, etta ruotsin luennolle kaivattaisiin viela ohjelmaa, ja etta minut haluttaisiin pohjoismaalaisena lavalle kertomaan ruotsin opiskelun tarkeydesta!

Vaikka tarjous olikin ehka hieman absurdi, suostuin kertomaan omista kokemuksistani ruotsin opiskelun suhteen. Pakkoruotsin lapikayneena olen tietysi kuullut kaikenlaista kielen hyodyllisyydesta.

Luennolle saapui ehka kolmisenkymmenta ihmista. Ruotsin opettaja puhui ensin Pohjoismaiden eksoottisuudesta, sitten pari ruotsissa vaihdossa kaynytta kertoi omista tuntemuksistaan. Kaikki innostuivat puhumaan todella pitkaan. Lopulta kavikin niin, etta aika meni umpeen, enka itse paassyt stagelle ollenkaan. Harmin paikka.

Olen paassyt kokkailemaan suomalaista ruokaa aasialaisille kavereilleni muutamaan otteeseen. Kukaan ei tainnut rakastua suomalaisiin ruokiin, mutta kaikki on salmiakkia lukuun ottamatta kylla mennyt kaupaksi. En ole tosin mikaan kovin erikoinen kokki; esimerkiksi Mikon kanssa tekemamme “poronkaristys” maistui ja naytti samalle kuin normaali jauhelihakastike.

Tehdessani ruisleipia samssa kerroksessa asuville kavereille, useammat olivat aika ihmeissaan. Minulta kysyttiin esimerkiksi, onko voi ja juusto sama asia. Muutenkin taalla on aika erikoisia nakemyksia eurooppalaisista ruuista. Borsch-keitto on taalla ihan tunnettu ruokalaji, mutta koko soppaan ei laiteta ollenkaan punajuurta smetanasta puhumattakaan.

Pari korealaista vaihtaria innostuivat kuitenkin ruokatarjoilustamme sen verran, etta he tekivat meille vastavuoroisesti oman maansa ruokaa, joka oli oikein hyvaa. Lisaksi japanilainen kaverini esitteli minulle hinta/laatusuhteeltaan kaupungin parhaan japanilaistyylisen ravintolan.